It feels really peculiar to actually say this but occasionally I find it easier to express myself in English. Yes, I am absolutely terrified of possibly making mistakes with my grammar etc. but then again "everybody makes mistakes, everybody has those days", right? It's partially due to my Finnish nature — there is always someone who is better so you probably shouldn't even try. It's also just the fact that I live in England and I continue to believe that my vocabulary is inferior to everyone around me and occasionally there are words that I see that make me go "um wait what?". Then there's the fact that my favorite words are meticulous, illustrious, and equilibrium whilst my (now former) flatmate loves words with "k" or "c" sound in them, majority of which I do not wish to state here, but like the c-word. This said, I know that I'm not terrible with English, I've graduated from the IB and I'm studying a degree in a university in English. Last year, I've had a 78% on one of my practicals and my grammar was an A. Nevertheless, for some odd reason I'm really scared to write anything in English when someone else than a lecturer/close friend might see it. I see natives making mistakes almost daily but I feel like I shouldn't make mistakes, it's not my first language so surely I should be able to speak it perfectly or then just not even try? No, that is not how it's supposed to go.
I experienced the exact same fear when I was in Japan as an exchange student. I went there with a basic knowledge of the language; I was able to introduce myself, read hiragana and katakana and recognize some kanjis. During the first weeks I spoke English with my family and it was so so so difficult to even start to say phrases in Japanese. I got annoyed at myself for not speaking Japanese but I was so scared to make mistakes and/or not being able to say what I wanted to say so I just continued with English. At one point my host mom sat me down and just told me that I need to start to say things in Japanese, even if it's a simple "学校は楽しかったです" ("school was fun") or "えええ、この食べ物は本当に美味しいです" ("this food is delicious!") or just one word in a sentence. I just had to start to use the vocabulary that I had and start to ask more questions when I didn't know what something was in Japanese. It was difficult, I felt like an idiot for only being able to contribute to our dinner conversations with an occasional "can you give me x?" or "this is delicious" but I did it. At school, I had conversations with my classmates and I didn't understand the majority of the things that were said to me but I just nodded and agreed and pretended I knew what was going on. Then there were the moments when I realized that I actually can speak Japanese, like that one time when I was able to visit a shoemaker and explain that the shoes were too small. It was a small thing but it felt like I'd just won something great — I was able to make myself understood in a language that I could barely speak three weeks before that.
There are times when doing or saying a thing feels really scary and I'd rather write my notes in a different pen (anyone who knows me knows that that is a big thing, as I have my one and only pen that I use to write my notes) but I end up saying/doing the thing anyways. It is moments like those when I tend to think back at the times I've been the most scared I've ever been and the whole exchange experience is quite often the one I think of. At the time it didn't seem that terrifying but now that I think about it... it was a brave thing to do. I'd just started high school and decided that I can live on the other side of the world, in a country that speaks a language with a whole different writing system and that has a culture nothing alike to the one I've been brought up in. When people ask about my exchange year I tend to say that it was a learning experience like no other and that it was definitely not the best time of my life but oh so worth it. That's me being as diplomatic as I can but the truth is, I would not change it for anything. The amount of courage and self-confidence that Japan gave me... I couldn't have acquired it in any other way. The people I've met, thanks to my exchange year, have been (and continue to be) incredible. It was a tough way of learning but it was worth it.
In summer of 2014 I returned to Japan with Jasmin and it was me who did most of the talking (since Jasmin forced me even though her Japanese is so much better than mine & we were in the Kansai -region and I don't speak Kansai-ben). Yes, I probably made mistakes but it was okay as I was understood everywhere. Even in immigration when we returned from Seoul and decided to speak Japanese because it felt so natural. The reason why it was so easy to just speak Japanese might be the fact that whenever a gaijin speaks Japanese you get complimented. Every. single. time. You say "okay" to a cashier and you get complimented for your language skills. With a language like English... well, you kind of just expect to be able to speak it perfectly if you're even going to try. I tend to laugh when people say that English is a difficult language, compared to Finnish it really isn't that bad (despite the fact that words aren't pronounced as they are written) but in general English is quite simple. However, it is not my first language and in general I feel like I can express myself at least well enough for people to understand me. If I've been able to acquire a high school diploma in English and I can study in an English university that should say something? Maybe, who knows.
The truth is, even if my English isn't perfect all the time at least I am capable of speaking four other languages as well. Except when I can't find the word in any language and I'm left with a massive confusion of "what an earth is this in ANY language?!?".
Sunday, November 29, 2015
Saturday, October 31, 2015
Blogi elää sittenkin? Yliopisto 2.0
Ai viimeisin postaus maaliskuussa? Säännöllinen päivittäminen ei todellakaan ole mun suurimpia vahvuuksia, kevät oli loppujen lopuksi hektistä ja kesä meni töissä enkä viitsinyt päivitellä sen kummempia etten vahingossa sano asioita ohi suuni. Jollain ihmeen keinolla onnistuin elokuun alkupuolella löytämään asunnon tälle vuodelle ja syyskuun puolen välin tienoilla lensin takaisin Englantiin.
Kakkosvuosi on alkanut paljon nopeammalla tempolla kuin viime vuosi, nyt meiltä oikeasti vaaditaankin jotain ja deadlineja on paljon enemmän. Toisaalta, meillä on kolme 30 krediitin moduulia, joista ei tule kokeita ennen kuin toukokuun exam periodin aikana. Huolimatta lisääntyneestä työmäärästä, tuntuu tämä vuosi jollain tapaa paljon mukavammalta kuin viime vuosi (vaikka muutamia ihmisiä vähän onkin ikävä), koska nyt tietää paljon paremmin mitä tekee. Tänä vuonna opintojen lisäksi toimin yhä student academic representativena (StAR), eli edustan vuosikurssiani kolme kertaa vuodessa kokoontuvassa programme committeessa (lupaan et yritin miettiä tätä suomeksi mutten ihan oikeasti tiedä käännöstä?!) ja toimin linkkinä luennoitsijoiden ja opiskelijoiden välissä. Tämä on onneksi tuttua puuhaa viime vuodelta, lisäksi meitä on kaksi ja teimme molemmat hommaa jo viime vuonna, joten se sujuu aika rutiinilla.
Uutena tälle vuodelle on kuitenkin "student fellows" -ohjelma, jossa teen kuluvan lukuvuoden ajan tutkimusta yliopistolle luennoitsijan valvonnassa ja loppujen lopuksi raportoin tutkimuksesta konferenssissa ensi vuoden toukokuussa (sopivasti syntymäpäivänäni...). Sain valvojakseni juuri sen luennoitsijan kenet oikeastaan halusinkin ja tutkimuksen aihe on mielenkiintoinen; yritämme parantaa opiskelijoiden näkemystä palautteesta henkilökohtaisten tutoreiden avulla. Jokainen ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelija saa ensi lukukaudella valmiiksi varatun ajan tutorilleen ja heidän toivotaan menevän keskustelemaan esseiden/practicalien palautteesta. Toki tämä lisää stressiä ja valmiiksi työläämpään kakkosvuoteen, mutta toisaalta tästä maksetaan ihan mukavasti ja on mielenkiintoista päästä tekemään "oikeaa" tutkimusta, jolla voi olla oikeasti vaikutusta yliopiston toimintaan. Lisäksi tämä on varmasti hyvää harjoitusta pelottavaa dissertationia kohtaan — ensi lukukauden aikana pitäisi kirjoittaa proposal ja saada se hyväksytettyä vielä ennen kesää?!
Jollain tasolla tuntuu, että tähän kulttuuriin on oikeasti pikkuhiljaa tottunut. Totta kai on yhä asioita, joista en pidä (talojen rakentaminen, minkä ihmeen takia täällä ei ole pattereita huoneissa? ja miksi vessassa pitää olla kaksi erillistä hanaa kylmälle ja kuumalle vedelle? Miksi kaikkialla on niin pirun kosteaa ja miksi kaksinkertaiset ikkunat on täysin tuntematon konsepti?), mutta jopa ah-niin-ihanankamalaan small talkiin on oikeasti tottunut? Kyllähän se toki jaksaa yhä toisinaan ärsyttää, mutta sen on hyväksynyt ja sitä pystyy "käyttämään" (ehkä väärä sana, mutta kuitenkin).
Hassua ajatella, että tässä vaiheessa tutkintoa on jäljellä enää hieman päälle 1,5v. Ensi vuonna pitäisi oikeasti hakea maisteriohjelmiin ja ajatuskin siitä tuntuu aika hassulta, enkö vasta äsken aloittanut lukiossa? Miten niin muka olen lähes puolessa välissä kandin tutkintoa? Facebook muistutti toissapäivänä kuvasta viisi vuotta sitten — se oli ysiluokan luokkakuva ja kuvan näkeminen laittoi ajattelemaan aika paljon sitä, kuinka paljon asiat ovat muuttuneet. Jos joku olisi viisi vuotta sitten kertonut minulle, että syksyllä 2015 asun Englannissa toista vuotta yliopistossa, pelaan hevospooloa ja vietän aikaa kivojen ihmisten kanssa, olisin nauranut. Viisi vuotta toki on pitkä aika ja olisi surullista jos mikään ei olisi muuttunut, mutta se kuinka paljon asiat ovat muuttuneet jaksaa aina hämmästyttää. Kliseet ovat kliseitä syystäkin, useimmat ovat totta ainakin joissain määrin. Tuntuu hölmöltä toistella kuinka "aika parantaa" ja "antamalla asioille aikaa ne muuttuvat paremmaksi". Eivät asiat muutu jos niiden eteen ei tee töitä, mutta kyllä aikakin auttaa.
Hassua suunnitella syksyyn 2017, mutta pakkohan se on.
Suomi, saatan palata luoksesi muutamaksi vuodeksi ja ajatus siitä on ihanankamala.
Tämä postaus oli ehkä enemmän luokkaa: "olen elossa ja takaisin Englannissa muttei tässä oikeastaan muuta", haluaisin sanoa kirjoittavani tänä vuonna useammin mutta tiedän ettei se todennäköisesti tapahdu. Viime keväältä kuitenkin on muutama postausluonnos, jotka saatan lähiaikoina julkaista koska tekstit ovat sen verran yleismaallisia.
xx,
Kiia
Kakkosvuosi on alkanut paljon nopeammalla tempolla kuin viime vuosi, nyt meiltä oikeasti vaaditaankin jotain ja deadlineja on paljon enemmän. Toisaalta, meillä on kolme 30 krediitin moduulia, joista ei tule kokeita ennen kuin toukokuun exam periodin aikana. Huolimatta lisääntyneestä työmäärästä, tuntuu tämä vuosi jollain tapaa paljon mukavammalta kuin viime vuosi (vaikka muutamia ihmisiä vähän onkin ikävä), koska nyt tietää paljon paremmin mitä tekee. Tänä vuonna opintojen lisäksi toimin yhä student academic representativena (StAR), eli edustan vuosikurssiani kolme kertaa vuodessa kokoontuvassa programme committeessa (lupaan et yritin miettiä tätä suomeksi mutten ihan oikeasti tiedä käännöstä?!) ja toimin linkkinä luennoitsijoiden ja opiskelijoiden välissä. Tämä on onneksi tuttua puuhaa viime vuodelta, lisäksi meitä on kaksi ja teimme molemmat hommaa jo viime vuonna, joten se sujuu aika rutiinilla.
Uutena tälle vuodelle on kuitenkin "student fellows" -ohjelma, jossa teen kuluvan lukuvuoden ajan tutkimusta yliopistolle luennoitsijan valvonnassa ja loppujen lopuksi raportoin tutkimuksesta konferenssissa ensi vuoden toukokuussa (sopivasti syntymäpäivänäni...). Sain valvojakseni juuri sen luennoitsijan kenet oikeastaan halusinkin ja tutkimuksen aihe on mielenkiintoinen; yritämme parantaa opiskelijoiden näkemystä palautteesta henkilökohtaisten tutoreiden avulla. Jokainen ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelija saa ensi lukukaudella valmiiksi varatun ajan tutorilleen ja heidän toivotaan menevän keskustelemaan esseiden/practicalien palautteesta. Toki tämä lisää stressiä ja valmiiksi työläämpään kakkosvuoteen, mutta toisaalta tästä maksetaan ihan mukavasti ja on mielenkiintoista päästä tekemään "oikeaa" tutkimusta, jolla voi olla oikeasti vaikutusta yliopiston toimintaan. Lisäksi tämä on varmasti hyvää harjoitusta pelottavaa dissertationia kohtaan — ensi lukukauden aikana pitäisi kirjoittaa proposal ja saada se hyväksytettyä vielä ennen kesää?!
Jollain tasolla tuntuu, että tähän kulttuuriin on oikeasti pikkuhiljaa tottunut. Totta kai on yhä asioita, joista en pidä (talojen rakentaminen, minkä ihmeen takia täällä ei ole pattereita huoneissa? ja miksi vessassa pitää olla kaksi erillistä hanaa kylmälle ja kuumalle vedelle? Miksi kaikkialla on niin pirun kosteaa ja miksi kaksinkertaiset ikkunat on täysin tuntematon konsepti?), mutta jopa ah-niin-ihanankamalaan small talkiin on oikeasti tottunut? Kyllähän se toki jaksaa yhä toisinaan ärsyttää, mutta sen on hyväksynyt ja sitä pystyy "käyttämään" (ehkä väärä sana, mutta kuitenkin).
Hassua ajatella, että tässä vaiheessa tutkintoa on jäljellä enää hieman päälle 1,5v. Ensi vuonna pitäisi oikeasti hakea maisteriohjelmiin ja ajatuskin siitä tuntuu aika hassulta, enkö vasta äsken aloittanut lukiossa? Miten niin muka olen lähes puolessa välissä kandin tutkintoa? Facebook muistutti toissapäivänä kuvasta viisi vuotta sitten — se oli ysiluokan luokkakuva ja kuvan näkeminen laittoi ajattelemaan aika paljon sitä, kuinka paljon asiat ovat muuttuneet. Jos joku olisi viisi vuotta sitten kertonut minulle, että syksyllä 2015 asun Englannissa toista vuotta yliopistossa, pelaan hevospooloa ja vietän aikaa kivojen ihmisten kanssa, olisin nauranut. Viisi vuotta toki on pitkä aika ja olisi surullista jos mikään ei olisi muuttunut, mutta se kuinka paljon asiat ovat muuttuneet jaksaa aina hämmästyttää. Kliseet ovat kliseitä syystäkin, useimmat ovat totta ainakin joissain määrin. Tuntuu hölmöltä toistella kuinka "aika parantaa" ja "antamalla asioille aikaa ne muuttuvat paremmaksi". Eivät asiat muutu jos niiden eteen ei tee töitä, mutta kyllä aikakin auttaa.
Hassua suunnitella syksyyn 2017, mutta pakkohan se on.
Suomi, saatan palata luoksesi muutamaksi vuodeksi ja ajatus siitä on ihanankamala.
Tämä postaus oli ehkä enemmän luokkaa: "olen elossa ja takaisin Englannissa muttei tässä oikeastaan muuta", haluaisin sanoa kirjoittavani tänä vuonna useammin mutta tiedän ettei se todennäköisesti tapahdu. Viime keväältä kuitenkin on muutama postausluonnos, jotka saatan lähiaikoina julkaista koska tekstit ovat sen verran yleismaallisia.
xx,
Kiia
Saturday, March 28, 2015
"I'm fine, pal" and other cultural differences.
After living in England for ~165 days (give or take a few) I guess it could be about time to talk about cultural differences? I haven't really talked about the culture, other than the occasional notion of "everything is annoying" during my culture shock. However, now that semester 2 is nearly over and like one of our lecturers said: there is light at the end of the tunnel, it could be a good moment to sit back and think about cultural differences. Especially now that I've gone past that "I can't stand this country, I just CAN'T" -phase and the British accent doesn't make me cringe (I still can't see why some people think that British men are incredibly attractive and have the cutest accent but oh well) I am capable of looking at things more objectively.
This is not a list that tells you everything I think is difficult and different, there is so much more to the culture and at the end of the day: this is just my subjective view and everyone experiences cultures differently. Do not get offended, I'm trying not to be offensive but I do apologize if someone finds a particular thing offensive. Here we go...
Small talk
I know that at least Inari will agree with me on this. Before moving here I knew that small talk is a thing that exists and that the way people communicate is different — Finns look a bit angry at times as we don't see the point in smiling unless we're like, ecstatic. However I had no idea what was awaiting for me. Who'd have known that hearing "how are you?/you okay?" multiple times a day could be so annoying?! It's not the question per se but the fact that actually the only socially acceptable answer is "I'm good/Good, thanks" or something along those lines. Even when you're having the worst day ever and you can't breathe because you're coughing and your throat hurts and you haven't had your coffee and it's raining. You're always good, ALWAYS. At some point I just gave up trying to understand the whole meaning of that conversation as the other person usually does not care, they are just being polite and that's it. It's a bit different with my flatmates and with people that I know better, I rarely say things exactly as they are but I no longer see the point of saying "I'm good" if I actually am not. This leads us to the subtle difference between saying "I'm good" and "I'm fine".
We were having a chat about small talk and how I find it difficult at times and one person said that they hadn't really even considered the whole concept before I mentioned about it some weeks ago. Apparently the main reason why you're expected to say "I'm good" is that then the other person doesn't have to worry about you and think of ways to make you feel better. If you were to say that you feel terrible, they'd start thinking what can they do to help you and that's not necessary. That's fair enough but then again, you could always just not ask how they are? No? Okay, thought so. Again, it's important to be nice. Don't make the other person feel uncomfortable by not asking how they are, you might sound like you don't care even though that actually is the case. I'm not saying that people don't care, it's just the act of asking "how are you?" from everyone you meet... Well, it would be quite odd if you'd actually care about every single answer you get. Not saying that some people don't do it, they might but the majority probably don't and it's okay.
However, if you want to let someone know that you're not okay, the best way is to say "I'm fine". The next thing is just my subjective experience but... British people are the most passive aggressive people I've ever met. Where a Finn would say how they feel about the situation (e.g. say to your face that you are behaving like an a-hole), a British person doesn't really do that. Again, this is my subjective experience and I am not saying that this doesn't happen but in general it appears that over here being passive aggressive is the way to go. Having a bad day? You're fine. Really not liking someone's decision? It's fine. Something definitely not being fine? Ooh, it's fine. Like a friend said yesterday: when someone (especially a girl) says that they are fine, shit's about to hit the fan. Saying that something is "fine" usually means that it definitely is not fine in any way. (Also: never ever tell someone that they look "just fine", that will translate to everything but fine and they will probably be passive aggressive towards you)
"xx"
Finnish people don't really show affection, we hug friends but using something like "xx" in a text message? Um, no. When I first saw how casually kisses are used in messages it was really weird, after a while I got used to it and now there are times when it feels really weird not to add "x" or "xx" to the end. It's just... casual and normal and it's not like "oh you are the love of my life let me kiss you". Sure, I use it with people that I care about but using an "xx" doesn't mean that someone has just confessed their undying love for you. A casual "xx" doesn't hurt, it's nice to know that people like you, right?
How to deal with cold weather and winter?
England and 2cm of snow? Everyone PANIC NOW. +12°C? Yeeah it's probably time to get the fur out, just in case you know. English winter is hilarious but I do love it, it's quite nice to see the sun and I'll take all the pouring rain over snowstorms and -15°C anytime. Being able to wear flipflops throughout the year is quite convenient, I can't imagine doing laundry at 9:30am on a Sunday and wearing actual shoes that require wearing socks. It just doesn't fit the picture. All in all, it seems that even the people who live here (okay now it sounds like I don't live here but... you know, the actual English people) have absolutely no clue what to wear in winter months. I've seen people in shorts and t-shirts and five minutes later there's someone in a fur. I guess it's nice to be able to wear all types of clothes throughout the year, in Finland we just have this thing called winter and it gets cold.
Pub culture
Let's move to something where I say "yay England", shall we? I actually love pubs (and psych soc pub crawls). No, I've never had a pub dinner and all of my visits have been after 6pm and consisted of enjoying alcoholic beverages but just the whole concept of a pub is so great. I once got asked if we have something like pubs in Finland and, correct me if I'm wrong, I don't think we do? Yes, there's the occasional Irish pub but if you want to go and enjoy alcoholic beverages you go to a bar or a cafe or maybe the occasional restaurant. However, there aren't really places like pubs? I'd never thought about this before that conversation but now it feels so weird. Like, you can't go to a casualpint glass of wine or two? Well, we do have a big alcohol problem in Finland but still.
Accents (and people)
Not a pro or a con but something that needs to be addressed: I don't have a Finnish accent and my accent is a super weird combination of Canadian and American and something. My accent is not British (cheers for those who've said that it is but no, it's not) and it can't be American either as my pronounciation of "can't" is wrong for them. I don't know what my accent is but I'm fine with it. If anyone wonders what (a slightly exaggerated) Finnish accent sounds like, watch the video below. It made me laugh, especially "wash än ripiit, wash än ripiit". It's important to be able to laugh at yourself and your country so let this be an example of that.
Sauna Instructions (2014) from Woodpecker Film on Vimeo.
I mentioned at the beginning how I can't really understand how people are so fascinated by the British accent. Yeah, there are pretty accents and there are people who could just keep on talking and I'd happily listen to them for ages but in general it's just... odd. I remember sitting in English classes in middle school and people talking about the British accent and how British men are so handsome and how just by walking on the street you'll see all these amazing men with their lovely accents and... no. That is actually not how it works. Okay, we were like 12 so people didn't know what they (hopefully) know now but actually England is not a country filled with magnificent, handsome men. The majority are... normal and there are also disgusting men around (night out in Southampton would have been fab but then there are men who think they have a right to touch you and that's not okay). England is not a mysterious utopia filled with amazing people. Yes, some people are really lovely and I am so glad to have met some of the people I have met but there are some that are just as terrible as the bad ones in Finland.
Nevertheless, the idea of English people being polite is true. At least to some extent. People do say "sorry" more and they keep the door open for you and you can find friends who actually care (or at least act very well to care) when they ask "how are you?". When I think of Christmas break and how I felt about this whole "eyyy let's live in England" -thing I kind of want to laugh at myself. Everything has changed and now that semester 2 is nearly over I am quite sad, there have been so many great moments that looking back at them makes me feel really wistful. We had our last pub crawl with the current psych soc committee last night and it was sad in a way but then again change is constant and necessary.
Once again you will have to enjoy a post without pictures but at least there's a video? I am sorry about the sudden language change, this was not planned but I started to write this post in Finnish and I was struggling so much that I thought it would be easier to write in English. I know that I was planning on blogging in Finnish but at the moment my Finnish skills are rusty as hell and writing coherent sentences that would say the things in a way I'd like to say them is... difficult. It's not that I can't do it, it just takes too long and I end up staring my screen and wondering if anything I've written makes any sense. This is what being bilingual (and speaking multiple languages in general) does to you: you forget things in your mother tongue and at least I have started to think and dream in English — just because it's faster and easier.
Oh and in my last post I was struggling with finding the Finnish equivalent of "resilience". I've been thinking about it and I think it's just "sisu". Ei ole suomalaisen sisun voittanutta, haha.
I'd love to continue rambling about things but there's a reflective section of a careers portfolio that's yelling at me. Jasmin will be here in four days and I have nearly 2000 words to write (1600 of which aren't actually due until the 8th of April) before she gets here? Well, sisulla eteenpäin.
xx,
Kiia
This is not a list that tells you everything I think is difficult and different, there is so much more to the culture and at the end of the day: this is just my subjective view and everyone experiences cultures differently. Do not get offended, I'm trying not to be offensive but I do apologize if someone finds a particular thing offensive. Here we go...
Small talk
I know that at least Inari will agree with me on this. Before moving here I knew that small talk is a thing that exists and that the way people communicate is different — Finns look a bit angry at times as we don't see the point in smiling unless we're like, ecstatic. However I had no idea what was awaiting for me. Who'd have known that hearing "how are you?/you okay?" multiple times a day could be so annoying?! It's not the question per se but the fact that actually the only socially acceptable answer is "I'm good/Good, thanks" or something along those lines. Even when you're having the worst day ever and you can't breathe because you're coughing and your throat hurts and you haven't had your coffee and it's raining. You're always good, ALWAYS. At some point I just gave up trying to understand the whole meaning of that conversation as the other person usually does not care, they are just being polite and that's it. It's a bit different with my flatmates and with people that I know better, I rarely say things exactly as they are but I no longer see the point of saying "I'm good" if I actually am not. This leads us to the subtle difference between saying "I'm good" and "I'm fine".
We were having a chat about small talk and how I find it difficult at times and one person said that they hadn't really even considered the whole concept before I mentioned about it some weeks ago. Apparently the main reason why you're expected to say "I'm good" is that then the other person doesn't have to worry about you and think of ways to make you feel better. If you were to say that you feel terrible, they'd start thinking what can they do to help you and that's not necessary. That's fair enough but then again, you could always just not ask how they are? No? Okay, thought so. Again, it's important to be nice. Don't make the other person feel uncomfortable by not asking how they are, you might sound like you don't care even though that actually is the case. I'm not saying that people don't care, it's just the act of asking "how are you?" from everyone you meet... Well, it would be quite odd if you'd actually care about every single answer you get. Not saying that some people don't do it, they might but the majority probably don't and it's okay.
However, if you want to let someone know that you're not okay, the best way is to say "I'm fine". The next thing is just my subjective experience but... British people are the most passive aggressive people I've ever met. Where a Finn would say how they feel about the situation (e.g. say to your face that you are behaving like an a-hole), a British person doesn't really do that. Again, this is my subjective experience and I am not saying that this doesn't happen but in general it appears that over here being passive aggressive is the way to go. Having a bad day? You're fine. Really not liking someone's decision? It's fine. Something definitely not being fine? Ooh, it's fine. Like a friend said yesterday: when someone (especially a girl) says that they are fine, shit's about to hit the fan. Saying that something is "fine" usually means that it definitely is not fine in any way. (Also: never ever tell someone that they look "just fine", that will translate to everything but fine and they will probably be passive aggressive towards you)
"xx"
Finnish people don't really show affection, we hug friends but using something like "xx" in a text message? Um, no. When I first saw how casually kisses are used in messages it was really weird, after a while I got used to it and now there are times when it feels really weird not to add "x" or "xx" to the end. It's just... casual and normal and it's not like "oh you are the love of my life let me kiss you". Sure, I use it with people that I care about but using an "xx" doesn't mean that someone has just confessed their undying love for you. A casual "xx" doesn't hurt, it's nice to know that people like you, right?
How to deal with cold weather and winter?
England and 2cm of snow? Everyone PANIC NOW. +12°C? Yeeah it's probably time to get the fur out, just in case you know. English winter is hilarious but I do love it, it's quite nice to see the sun and I'll take all the pouring rain over snowstorms and -15°C anytime. Being able to wear flipflops throughout the year is quite convenient, I can't imagine doing laundry at 9:30am on a Sunday and wearing actual shoes that require wearing socks. It just doesn't fit the picture. All in all, it seems that even the people who live here (okay now it sounds like I don't live here but... you know, the actual English people) have absolutely no clue what to wear in winter months. I've seen people in shorts and t-shirts and five minutes later there's someone in a fur. I guess it's nice to be able to wear all types of clothes throughout the year, in Finland we just have this thing called winter and it gets cold.
Pub culture
Let's move to something where I say "yay England", shall we? I actually love pubs (and psych soc pub crawls). No, I've never had a pub dinner and all of my visits have been after 6pm and consisted of enjoying alcoholic beverages but just the whole concept of a pub is so great. I once got asked if we have something like pubs in Finland and, correct me if I'm wrong, I don't think we do? Yes, there's the occasional Irish pub but if you want to go and enjoy alcoholic beverages you go to a bar or a cafe or maybe the occasional restaurant. However, there aren't really places like pubs? I'd never thought about this before that conversation but now it feels so weird. Like, you can't go to a casual
Accents (and people)
Not a pro or a con but something that needs to be addressed: I don't have a Finnish accent and my accent is a super weird combination of Canadian and American and something. My accent is not British (cheers for those who've said that it is but no, it's not) and it can't be American either as my pronounciation of "can't" is wrong for them. I don't know what my accent is but I'm fine with it. If anyone wonders what (a slightly exaggerated) Finnish accent sounds like, watch the video below. It made me laugh, especially "wash än ripiit, wash än ripiit". It's important to be able to laugh at yourself and your country so let this be an example of that.
Sauna Instructions (2014) from Woodpecker Film on Vimeo.
I mentioned at the beginning how I can't really understand how people are so fascinated by the British accent. Yeah, there are pretty accents and there are people who could just keep on talking and I'd happily listen to them for ages but in general it's just... odd. I remember sitting in English classes in middle school and people talking about the British accent and how British men are so handsome and how just by walking on the street you'll see all these amazing men with their lovely accents and... no. That is actually not how it works. Okay, we were like 12 so people didn't know what they (hopefully) know now but actually England is not a country filled with magnificent, handsome men. The majority are... normal and there are also disgusting men around (night out in Southampton would have been fab but then there are men who think they have a right to touch you and that's not okay). England is not a mysterious utopia filled with amazing people. Yes, some people are really lovely and I am so glad to have met some of the people I have met but there are some that are just as terrible as the bad ones in Finland.
Nevertheless, the idea of English people being polite is true. At least to some extent. People do say "sorry" more and they keep the door open for you and you can find friends who actually care (or at least act very well to care) when they ask "how are you?". When I think of Christmas break and how I felt about this whole "eyyy let's live in England" -thing I kind of want to laugh at myself. Everything has changed and now that semester 2 is nearly over I am quite sad, there have been so many great moments that looking back at them makes me feel really wistful. We had our last pub crawl with the current psych soc committee last night and it was sad in a way but then again change is constant and necessary.
Once again you will have to enjoy a post without pictures but at least there's a video? I am sorry about the sudden language change, this was not planned but I started to write this post in Finnish and I was struggling so much that I thought it would be easier to write in English. I know that I was planning on blogging in Finnish but at the moment my Finnish skills are rusty as hell and writing coherent sentences that would say the things in a way I'd like to say them is... difficult. It's not that I can't do it, it just takes too long and I end up staring my screen and wondering if anything I've written makes any sense. This is what being bilingual (and speaking multiple languages in general) does to you: you forget things in your mother tongue and at least I have started to think and dream in English — just because it's faster and easier.
Oh and in my last post I was struggling with finding the Finnish equivalent of "resilience". I've been thinking about it and I think it's just "sisu". Ei ole suomalaisen sisun voittanutta, haha.
I'd love to continue rambling about things but there's a reflective section of a careers portfolio that's yelling at me. Jasmin will be here in four days and I have nearly 2000 words to write (1600 of which aren't actually due until the 8th of April) before she gets here? Well, sisulla eteenpäin.
xx,
Kiia
Thursday, February 19, 2015
The fine art of procrastination (+semester 2)
Fellow procrastinators: this one's for you.
IB:llä ei ollut kerran tai kaksi kun tein töitä päivä ennen DL:ää/samana päivänä, lähinnä siksi, etten koskaan kokenut työn olevan valmis. Sama ongelma jatkuu kyllä yliopistossakin, aina on jotain mitä voisi muokata, mutta ehkä sen takia rakastan deadlineja. On ihanaa kun on tietty päivä ja kellonaika milloin työ on _pakko_ palauttaa, koki sen olevan valmis tai ei. Toki voi kyseenalaistaa sen kannattaako töitä jättää viimetippaan — ei kannata, mutta toisaalta ei siinäkään ole järkeä, että kirjoittaa kahden viikon ajan sata sanaa ja valittaa joka ikinen päivä siitä esseestä. Parasta kai olisi löytää tasapaino näiden kahden välillä ja ehkä sitä yritän metsästääkin, yleensä asetan oman deadlinen pari päivää ennen oikeaa deadlinea ja silloin työ on saatava pisteeseen x. En kuitenkaan halua käyttää kahta viikkoa päivittäiseen stressaamiseen, jos aloitan työn tekemisen haluan tietää pystyväni kirjoittamaan sitä ainakin 1/3-1/2 vaaditusta sanamäärästä saman päivän aikana. Niin kauan kun palauttaa kaiken ajallaan ja hyvin tehtynä, ei sillä ole kauheasti väliä millä tyylillä työn haluaa tehdä. Itse en vain ihan ymmärrä sitä miksi joku haluaa kirjoittaa vähän päivittäin pidemmän aikaa ja samalla myös valittaa pidemmän aikaa siitä yhdestä työstä.
Aiheeseen liittyen: oli huvittavaa kun luin eräänä päivänä artikkelin pojasta, joka otti Adderallia pystyäkseen työskentelemään esseensä parissa paremmin. Adderall kuvataan usein lääkkeenä, joka antaa ihmisille käsittämättömän kyvyn keskittyä ja tehdä töitä joten mielenkiinnolla luin artikkelin. Lopputulemana hänelle oli ollut kyky kirjoittaa enemmän kuin ikinä...... wait for it...... hän kirjoitti 12h aikana 1200 sanaa ja teki researchin. Kyllä, 1200 sanaa päivässä on hyvä saavutus etenkin kun samalla tekee researchin sitä varten, mutta onko se saavutus Adderallin kanssa? Jos tuo on se "käsittämätön kyky keskittyä ja tehdä töitä" mitä Adderall muka antaa, naurattaa se (lähinnä amerikkalaisessa mediassa näkyvä) hype mitä sen ympärillä on. Itse koen täysin normaaliksi tehdä tuollaisen määrän töitä päivässä ja yleensä siihen menee 4-5h — kahvin voimalla. Artikkeli tosin jätti kertomatta taustatietoja kyseistä henkilöstä (mm. normaali toimintatapa esseenkirjoittamisen suhteen), joten on enemmän kuin todennäköistä että hänen normaalit toimintatapansa olivat ehkä enemmän luokkaa "parisataa sanaa päivässä".
Kevätlukukauden moduuleista (näin kuusi viikkoa lukukauden alkamisen jälkeen...) voisi sanoa muutaman sanan. Jälleen kerran, minulla on neljä moduulia joista kaksi ovat käytännössä vain jatkoa syksyn kahdelle moduulille.
PS1807 Introduction to statistics and research methods 2
Tämän lukukauden lempimoduulini vaikkei meillä olekaan sama luennoitsija kuin syksyllä. Hän toimii kuitenkin edelleen module leaderina ja tällä kertaa vetää myös perjantain workshopit. Luentoja pitää entinen psychology techinician josta tuli päätoiminen luennoitsija muutama viikko sitten. Aika monet valittavat etteivät tykkää hänen aksentistaan, mutta itseäni se ei haittaa läheskään niin paljon kuin esimerkiksi skottiaksentti, haha. Tällä lukukaudella opimme vaan lisää uusia tapoja käsitellä numeroita, esimerkiksi ANOVA ja chi-square testit. ANOVA on testi joka vertailee ryhmien sisäistä varianssia ja se on erittäin hyödyllinen silloin kun tutkittavia ryhmiä on enemmän kuin kolme, koska virheprosentti pysyy pienempänä kuin se pysyisi t -testien kanssa. Kaikin puolin tykkään tilastotieteestä ehkä siksi, että se on loppujen lopuksi hurjan yksinkertaista. Vastaukset ovat oikein tai väärin ja kaikki pystytään yksinkertaistamaan numeroiksi — onko parempaa?
PS1808 Foundations in psychology 2
Eh, no, psykobiologiaa. Biologia ei ihan ole lempitieteeni — fysiikka on paljon mielenkiintoisempaa ja näin ollen luennot ovat toistaiseksi olleet aika "anteeksi MITÄ? siis MITÄ? MITÄÄÄ?!?" -tyyppisiä. Osasyynä tähän myös se, että luennoitsija hyppii aiheesta toiseen ja siinä vaiheessa kun on ymmärtänyt mistä puhutaan onkin jo aika puhua jostain muusta. Pitää tehdä vähän enemmän töitä luentojen ulkopuolella, mutta se on ihan okei. Ei kaiken tarvitse olla helppoa ja on luennoitsija sentään mukava vaikkei tästä aiheesta ehkä olekaan mitenkään paras puhumaan. On myös vähän ikävää, että ensimmäisellä luennolla module leader aloitti luennon toteamalla psykobiologian olevan vaikeaa, hän itse juuri ja juuri pääsi moduulista läpi undergrad aikoinaan. Näinkö meitä motivoidaan opiskelemaan? Ilmoittamalla heti alussa "joo, tämä on todella vaikeaa ja tylsää ja itse en melkein päässyt sitä läpi?", ei ehkä paras aloitus... Onneksi module leader ei pidä kuin lukukauden ensimmäisen ja viimeisen luennon.
PS1809 Advanced psychological skills for career development
Kiitos, mutta ei kiitos. 9am luennot West Downsissa (600m jyrkkää ylämäkeä) ja aiheena lähinnä: "miettikää elämää yliopiston jälkeen! mitkä ovat urasuunnitelmanne?! tehkää asioita jotka näyttävät hyvältä CV:ssä!". Hyödyllistä ehkä joiltain osin, mutta lähinnä vaan ärsyttävää ja turhauttavaa, pitkän moduulinimen sijaan olemme siirtyneet kutsumaan tätä pakotetuksi eksistentiaaliseksi kriisiksi, koska siitä tuntuu olevan kyse. Onneksi luentoja oli vain viikoilla 1-5 ja arvostelu tapahtuu portfolion pohjalta — pitäisi kirjoittaa tämänhetkisistä urahaaveista, tehdä CV, tehdä personal development plan ja kaikkea yhtä hauskaa. Rehellisesti sanottuna ottaisin mieluummin toisen moduulin tilastotieteitä kuin tämän, mutta tässä ei sentään tarvitse oppia kauheasti mitään uutta.
PS1810 Psychology in contemporary society
Ihan mielenkiintoista, fiiilikset aika indifferent. Osa luennoista on mielenkiintoisempia kuin toiset mutta pääosin ihan okei. Luennoitsijasta ja aiheesta riippuen mielenkiintoista tai ihan okei, ei mitään kovin vahvoja tunteita tätä kohtaan. Ollaan puhuttu mm. mediapsykologiasta ja siitä miten media framing tapahtuu (media kun usein raportoi tapahtumat täysin haluamallaan tavallaan) ja siitä kuinka tieteelliset artikkelit aika harvoin päätyvät median kautta näkyville oikeassa valossa. Hyvänä esimerkkinä Oxford Universityn tutkimus vuodelta 2010 siitä, kuinka ihmiset joilla on suurempi takapuoli ovat pienemmässä riskissä sairastua cardiovascular diseases ja heillä on parempi metabolismi — kolme vuotta myöhemmin mm. Cosmopolitan raportoi "jos sinulla on iso pylly, olet älykkäämpi!". Koko tutkimuksessa ei mainittu sanallakaan älykkyyttä eikä follow-up -tutkimuksia takapuolen koon ja älykkyyden välillä tehty.
Kaiken kaikkiaan opiskelu toisella lukukaudella on ollut paljon rutiininomaisempaa ja ehkä miellyttävämpääkin. Nyt on jonkinlainen näkemys siihen kuinka asiat toimivat ja on viimeinkin saanut palautetta ensimmäisen lukukauden töistä ja tietää minkä suhteen pitää tehdä töitä — ilmeisesti esseideni suurimmat ongelmat olivat formatointi ja hetkittäin rakenne oli vähän hassu. Ongelmia, jotka ovat aika yksinkertaisia korjata mikä on ihan mukavaa. Nauratti viime viikolla kun joku kysyi workshopissa kuinka monta lähdettä foundationsin practicaliin kannattaisi olla, vastaus oli "enemmän kuin yksi tai kaksi, muttei nyt ehkä mitään kahtatoista". Onneksi minulla oli vain 11 edellisessä? Jotenkin huvittavaa kuunnella ihmisten valittavan lähteistä ja referencingistä, eikö se ole ihan kiva että sinulla on jotain todisteita väitteillesi etkä joudu seisomaan yksin sanojesi takana? Ilmeisesti ei.
Assessment on pääosin esseiden/practicalien tekemistä, mikä on todella kivaa koska asiat oikeasti oppii sen sijaan että niitä vain pänttäisi kokeeseen. Viime semesterillä meillä oli kolme koetta, mutta nyt keväällä kokeita on vain kaksi ja yksittäiseen esseeseen perustuvaa arviointiakaan ei ole. Meillä on kaksi practical reportia, statsiin ja foundationsiin, joista jälkimmäisen deadline on tosiaan ensi viikon keskiviikkona. PS1809 ja PS1810 sen sijaan arvostellaan portfolioiden perusteella, ensimmäisestä selitin jo moduulista kertoessani ja jälkimmäisessä meidän täytyy kirjoittaa kaksi 1000 sanan esseetä jostain aiheesta. Aiheet kuitenkin annetaan vasta viikolla 8 (...vasta? sehän on jo kahden viikon päästä!) ja deadlineen on molempien osalta vielä ihan kiitettävästi aikaa.
Loppukevennyksenä todettakoon, että vaikka minulla ja tilastotieteellä on pääosin erittäin mukava ja tasapainoinen suhde, on hän alkanut toisinaan olettamaan minulta ajatustenlukijan taitoja. Tämä vaihe ei ole mitenkään erityisen miellyttävää, mutta onneksi on imurointi ja mahdollisuus kiljua kovaan ääneen suomenkielisiä kirosanoja kun yhteiselo ei suju. Loppujen lopuksi virhe on yleensä aina SPSS:n käyttäjässä ja niin myös näinä kertoina kun olen ollut erittäin valmis laittamaan suhteemme tauolle. Tosin, totesin tänään oppineeni ehkä
Loppukevennys #2:
Jouduin googlettamaan suomen kielioppisääntöjä tätä tekstiä varten. Pitäisi ehkä lukea jotain muutakin suomeksi kuin Iltalehteä ja satunnaista Hesaria? Onko lisääntyvä finglishin käyttö uhka vai mahdollisuus? Mitä tehdä kun sanojen merkitys ei suomeksi ole aivan täysin sama kuin englanniksi? Procrastination = viivyttely? Monen kielen puhuminen on aina todella hauskaa kunnes tajuaa unohtavansa sanoja äidinkielellään yhä enemmän.
puss och kram,
Kiia
(pahoittelut kuvien puutteesta, ainoat kuvat mitä missään oikein on ovat Rooman reissun kuvia, josta lisää seuraavassa postauksessa)
Saturday, January 31, 2015
"Olen varautunut pahimpaan, minut on koulittu etelä-Japanin kaduilla, joilla yritin sopeutua muihin pitkänä länsimaalaisena koulupuvussani!"
Aloitetaan siitä, että otsikko on totta, vaan ei sitten kuitenkaan.
Jotenkin tämänkin tekstin kirjoittaminen tuntuu hölmöltä, mutta ehkä rehellisyys on ihan hyvä asia. Muistan vaihdossa ollessani ne hetket kun kaikki suututti ja mikään ei mennyt niin kuin piti — ensin luulin olevani kauhein vaihtari ikinä ja sitten myöhemmin tajusin kaiken sen olleen kulttuurishokkia. Nyt Englantiin lähtiessäni varauduin mielestäni pahimpaan, olinhan jo kerran ehtinyt kokea kulttuurishokin ja vielä maassa, jonka kieltä en puhunut juurikaan. Eihän sitä pahempaa tai vaikeampaa voi tulla? Eihän? Viimeisinä viikkoina kaikki alkoi Englannissa tympimään. Muutaman viimeisen päivän ajan laskin tunteja siihen, että pääsin aloittamaan matkan kohti lentokenttää, sillä kaikki Englantiin liittyvä aiheutti hillittömän halun kirkua. Ei tämä ollut se ihana, lämmin ja aurinkoinen maa johon tulin?! Täällähän ihmiset olivat aivan.... idiootteja ja pesivät astiatkin eri tavalla ja valittivat käsittämättömistä asioista ja tyytyivät kylmiin taloihinsa tyytyväisinä?!? Koneen laskeutuessa Suomeen itkin onnesta.
Lomaviikot menivät kauhean nopeasti ja kaikkia kiinnosti kovasti kuulla miten Englannissa on sujunut ja millaista siellä on ollut. Ehkä aktiivisempi bloggaaminen olisi auttanut tähänkin, mutta toisaalta mistä muustakaan ihmiset olisivat voineet kysellä? Englanti ja opiskelu ovat kuitenkin viimeisen kolmen kuukauden ajan olleet suuri osa elämääni ja toki ulkomailla eläminen on aina mielenkiintoista. Jostain syystä on kuitenkin tuntunut, että kaikki siinä maassa on tyhmää. Siis, aivan kaikki. Alkaen talojen rakentamisesta, puhetavasta (en ole halunnut edes katsoa englantilaisia ohjelmia, koska brittiaksentti), ruoasta ja muusta pienestä, sekä päättyen siihen kuinka ihmisille itsenäisyyspäivä on aivan kummallinen käsite. Kyllä, minulta kysyttiin "mikä siinä oikein on se juttu?". Viimeisellä lomaviikollani ollessani suunnittelemassa Aasian lähtövalmennusta puhuimme pikaisesti perinteisestä kulttuurishokista ja sopeutumiskäyrästä. Kokouksen (ja aina niin hyvien ruokien<3) jälkeen illemmalla luin papereita ajatuksella läpi ja arvatkaa mitä... tämä kaikki taitaa olla kulttuurishokkia. Oivallukseni jälkeen tuntui kuin joku olisi nostanut ison kiven pois selästä ja ehkä myös vähän itketti.
Olin hetkittäin miettinyt kauhuissani sitä kuinka palaan Englantiin. Ajatuskin oksetti ja aiheutti saman tutun "enhaluuonkomunpakkosielläonkamalaahyikauheeta" -fiiliksen. Järkeilin paluun sillä, että oikeasti pidän opiskelusta aivan kauhean paljon ja koen luennot mielenkiintoisiksi. Ilman sitä en ehkä olisi edes viitsinyt ajatella paluuta ja olisin saattanut pohtia vakavasti sitä etten tämän vuoden jälkeen jatkaisi. Ei olisi mitään järkeä palata jonnekin jos pelkkä ajatus siitä ärsyttää ja jos edes opinnot eivät olisi mielenkiintoisia – yliopistoon kun kuitenkin mennään opiskelemaan? (paitsi kuulemma meillä monet ovat täällä sosiaalisen elämän takia???) Päästin kaiken tämän siihen pisteeseen, etten oikeasti enää halunnut vastata kun ihmiset kyselivät miltä tuntuu palata sinne tai edes kertoa sitä päivää kun palaan — en halunnut palata. Ei siksi, että siellä olisi kauheaa. Siksi, että kaikki siihen maahan liittyvä ärsytti niin hirveän paljon. Ärsytys oli oikeasti luokkaa "siinä ei ole mitään hyvää tai järkevää, kaikki olisi hyvin jos ei tarvitsisi tulla toimeen niiden ihmisten kanssa". Sieltä ruudun toiselta puolelta luettuna tämä on varmasti naurettavaa, mutta jokainen kulttuurishokin koskaan kokenut tietää ainakin jollain tasolla mistä on kyse. Kaikki vaan ärsyttää ja suututtaa eikä missään mitä paikalliset tekevät tunnu olevan mitään järkeä. Jos tätä nyt sattuu lukemaan joku tämänhetkinen/tuleva vaihtari niin kyllä: kulttuurishokki on oikeasti asia joka voi (ja todennäköisesti iskeekin) iskeä jokaiseen.
Kulttuurishokille löytyy monta määritelmää, mutta yksinkertaisuudessaan se on väsymys uuteen ja erilaiseen elämäntapaan. Kulttuurishokkiin usein liittyy myös ärsytys lähes kaikesta mitä uuden kotimaan asukkaat tekevät — ihan kaikki ruoanlaitosta ja puhetyylistä lähtien. Kulttuurishokki näyttäytyy eri ihmisillä eri tavoin ja myös sen kesto on yksilöllistä. Japanissa se oli minulla aktiivisesti ehkä ~kuukausi, mutta se voi myös olla vain muutama päivä siellä täällä. Kulttuurishokin tiedostaminen auttaa siitä yli pääsemisessä hurjan paljon, vaikka se ei kovin lohduttavalta kuulostakaan. Vai miltä tuntuisi jos joku kertoisi sinulle: "sinulla on päänsärky, mutta se menee ohi ajan kanssa?" — aika itsestäänselvyys, eikö? Kulttuurishokin tiedostaminen voi tuntua yhtä turhanpäiväiseltä: "mitä sitten vaikka tietäisinkin kärsiväni siitä? Eihän se mitään muuta?". Kyllä muuttaa.
Vähän kuin minkä tahansa ongelman kanssa, ensimmäinen askel parantumiseen on ongelman myöntäminen. Minä väitin itselleni, että Englanti nyt vaan on "maa täynnä typeriä ihmisiä jotka eivät ymmärrä mistään mitään". Eihän se niin ole, on mahdollista päästä samaan pisteeseen useaa eri reittiä pitkin. Joku lähtee Japaniin vaihtoon lukiosta, toinen yliopistosta. Molemmat saavat opiskelukokemuksen ja oppivat kieltä. Joku kirjoittaa esseetä kaksi viikkoa valittaen joka päivä siitä, kuinka hankalaa se on — toinen jättää kirjoittamiseen viimeisille päiville ja valittaa silloin vaikka tietääkin itse asettaneensa itsensä siihen tilanteeseen. Jokainen meistä ei myöskään halua päästä samaan lopputulokseen ja se on okei. Maailma tarvitsee erilaisia ihmisiä ja erilaisuus ON rikkaus. Tämän ymmärtämisen jälkeen helpottaa, paljonkin.
Mikä kulttuurishokkia aiheuttaa ja miten siitä selvitään?
Kuten nimi kertoo, kyse on kulttuurisista eroavaisuuksista kuten viestintätavat (puhetavat, sosiaalisen median käyttötavat ym.), aikakäsitys, arvot, ja käytöstavat. Helpottavaa kuitenkin on, että siitä SELVIÄÄ. Niinkin yksinkertaisella tavalla kuin... omaa asennetta muuttamalla. On aivan käsittämätön ajatus edes teoreettisella tasolla, että pystyisit muuttamaan koko maan asenteita vaikka ne tuntuvatkin järjettömiltä. En ymmärrä miksi he tekevät asioita niin kuin tekevät, mutta toisaalta meillä Suomessakin on paljon käsittämättömiltä tuntuvia tapoja.
Vanhemmat ihmiset toki ovat aina viisaampia (?) niin lainaan tähän Aasian lähtövalmennuksessa monta kertaa todettua "80% oppilasta ja 20% perhettä" -ajatusta. Vaikka en olekaan vaihdossa ja näin ollen en joudu huolehtimaan perheestä, tuo soveltuu tähänkin aika paljon. Voin taistella vastaan ja kokea jatkuvaa ristiriitaa tai voin muuttaa ajatusmallejani vaikka en kahvistani luopuisikaan (itsenäisesti ulkomailla asumisen hyviä puolia: raahasin tänne 6pkt kahvia Suomesta ja se on ihan okei). Toisaalta Aasiaa ja Englantia ei voi verrata toisiinsa (eikä vertailu muutenkaan mitään hyödytä), kulttuurit ovat niin erilaisia ja elämäntilanteena vaihto-oppilasaika oli täysin erilaista kuin yliopistoon lähtö.
Suomen loma oli ihana ja ensimmäiset pari päivää Englannissa aivan kamalia. Itkin ensimmäisenä päivänä enemmän kuin ehkä kuuluisi, googletin mahdollisuuksista opiskella sittenkin ensi vuodesta alkaen Suomessa. Mainitsin parille kämppikselle siitä, että en tiedä mitä haluan tehdä, opiskelu on kivaa mutta jatkuvat matkalaukkuelämä tuntuu kauhealta. Ensimmäinen viikko kuitenkin meni ohi ja nyt kun ensi vuoden majoitusasiat hitaasti järjestyvät tuntuu elämäkin helpommalta. Oikeasti "yksin" asuminen on aika kivaa. Oikeasti on aika hienoa asua toisessa maassa, kun workshopissa ihminen kysyy "mitä järkeä on osata toista kieltä" voi nonchalantly todeta: "noh, puhun tälläkin hetkellä toista kieltä" ja sen jälkeen kuulla kummastuneita kysymyksiä. Yhä edelleen ihmiset hämmästyvät siitä, että puhun viittä kieltä (ja kohta ehkä voin väittää osaavani lukea kuudettakin? haha).
Elämä kaiken kaikkiaan on nyt niin paljon helpompaa kuin se oli ensimmäisen viikon aikana.
Ensimmäisen kerran kun puhuin Suomeen Skypessä tämän semesterin aikana olin minuuttia aikaisemmin itkenyt kuin vesiputous — ihan naurettavista syistä (äh, kulttuurishokki on pätevä syy), mutta kuitenkin. En ole halunnut julkaista tätä aikaisemmin sillä halusin selviytyä pahimmasta ennen kuin kuulutan kaikille lukijoille olevani kuin kuka tahansa ulkomaille muuttava ihminen :D En voi kiittää vanhempiani tarpeeksi siitä, että sain silloin aikanaan luvan hakea vaihto-oppilaaksi ja YFUa siitä kaikesta mitä se on minulle antanut ensin vaihtovuoden kautta ja sen jälkeen vapaaehtoistoiminnassa. Ilman vaihtovuotta olisin erilainen ihminen ja vapaaehtoistoiminta on vahvistanut vaihtari-identiteettiäni — ei minun ole pakko päästää irti siitä, että asuin Japanissa ja koin kaiken sen upeuden ja kauheuden. Saan roikkua siinä kiinni kuin kissanpentu farkkujen lahkeessa, se on ihan sallittua. Etenkin nyt muutamaa vuotta myöhemmin asioihin osaa suhtautua niin paljon objektiivisemmin ja koen vain kiitollisuutta. Kaikesta huolimatta.
En oikeasti tiedä olisiko minusta tähän ulkomailla elämiseen ilman vaihtovuotta ja sitä kaikkea mitä se on minulle antanut. Voi olla että olisi, mutta kaikki se mitä vaihtovuosi minulle antoi vain muuttuu yhä arvokkaammaksi. Ei pelkästään kokemusten ja itsevarmuuden kautta vaan myös muiden sietämisessä. Ymmärrän erilaisuuden tärkeyden ja hienouden toisella tavalla kuin ennen vaihtovuotta — en ollut kapeakatseinen, mutta ehkä enemmän "my way or the highway" -tyyppinen ihminen. En ole täydellinen vieläkään, vaan onko meistä kukaan? Eikö yksi ihmisyyden hienoja puolia ole se fakta, että meillä on mahdollisuus kehittää itseämme jatkuvasti?
Ei pitäisi kertoa ettei elämä Englannissa ole mitenkään niin kovin kivaa jatkuvasti. Pitäisi vain vaieta ja myöhemmin ehkä pahoitella postaustaukoa, ettei vaan kukaan huolestuisi. Tykkään pitää asiat sisälläni ja sitten toisinaan vähän raivota ihmisten seurassa jotka ymmärtävät (Inka, Inari ja Meri, ymmärrätte UK:n salat xx). Halusin kuitenkin loppujen lopuksi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, sillä eihän se nyt niin kauhean paha voi olla että kerron kärsiväni jostain, joka sattuu lähes kaikille ulkomaille muuttaville? Etenkin nyt kun vielä itse koulutan aiheesta, voisi jotenkin ajatella minun tietävän mistä puhun ja tunnistavan oireet ajoissa. Omille ajatuksilleen ja tuntemuksilleen kuitenkin tulee sokeaksi ja antaa kaiken vain kasautua yhteen kasaan, josta ei löydä enää edes sitä kuuluisaa neulaa. Kyllä minä tiedän mikä kulttuurishokki on ja miten siitä selvitään, mutta ei se tarkoita että sen tunnistaisin itsessäni ennen kuin on "pakko" pohtia asiaa valmentamisen kannalta. Tässä käy taas toteen ajatus siitä, kuinka asiat oppii parhaiten kun ne pääsee opettamaan...
Tämä postaus ei ehkä ole kaikista mielenkiintoisin opiskeluun liittyen, mutta koska kulttuurishokki on vaikuttanut niin paljon kaikkeen en voi olla kirjoittamatta siitä. Vaihdossa ollessani sensuroin tekstejä parhaani mukaan — minun piti olla se hyvä vaihtari jolla ei ole mitään ongelmia (mikä mielikuva: Japaniin nollakielitaidolla lähtenyt vaihtari ilman kulttuurishokkia?!?). Nyt haluan kuitenkin olla rehellinen ja kertoa kulttuurishokin iskeneen näinkin lähellä sillä tiedän ainakin yhden tulevan vaihtarin lukevan tätä. Kulttuurishokki ei tapa vaikka hetkessä ehkä siltä tuntuukin — näin kolme vuotta vaihtoonlähdön jälkeen luulin olevani jotenkin valmistautunut, mutta ehei.
Nyt kun olen puhunut siitä kuinka kulttuurishokki iski ja selvisin siitä kuitenkin niin mitä oikein kävi? Yksinkertaisesti: palasin rutiineihini. Herään luennolle, istun pari tuntia kuuntelemassa tilastotieteiden ihmeellisestä maailmasta tai jostain muusta ja tulen kotiin aamukahville. Rutiinit ovat jo pienelle lapselle hurjan tärkeitä ja itse asiassa myös lähes kaksikymppiselle yliopisto-opiskelijalle. Opiskelu ja luennot luovat rutiineja, jotka antavat merkitystä yöpuvusta päivävaatteisiin vaihtamiseen. Tähän mennessä joka ikinen luento on ollut sen arvoinen, että olen noussut aamulla sängystä ja se tuntuu hyvältä — eräs kolmosvuotinen kertoi viikko sitten, että näillä arvosanoilla tulen tekemään vielä jotain hienoa yhteiskunnan hyväksi. Yksi hienoimmista hetkistä oli viikko sitten kun luin ANOVAsta (Analysis of Variances) ja siinä oli vain niin paljon järkeä. Koko kirjan kappaleen ajan istuin miettien: "tämä on yksi upeimmista asioita mihin olen pitkään aikaan törmännyt, tämä on niin HIENOA!". Kyllä, minä ja mikään matemaattinen selkeästi sovimme yhteen kuitenkin.
Tämä oli kauhean tekstipainoitteinen postaus, pahoittelut siitä. Halusin kuitenkin saada tämän kaiken kerrottua enkä yksinkertaisesti pystynyt aloittamaan uutta postausta esimerkiksi tämän semesterin moduuleista ennen kuin tämä postaus on ulkona. En lupaa edelleenkään mitään postaustahdista, mutta hyvällä tuurilla kirjoitan vielä jotain ennen torstaita. Torstaina suuntaan Roomaan lyhyelle citybreakille vanhempien kanssa — cannot wait! (:
xx,
Kiia
(kuvat joululomalta Suomessa)
Subscribe to:
Posts (Atom)