Maailma edessä avoin, elä.

Voisin pahoitella sitä, etten todellakaan ole ollut aktiivinen tämän blogin kanssa, kuitenkin, jos viettäisin aikaa miettien sitä kuinka asioista pitää kirjoittaa tänne, saattaisi helposti unohtaa elää. Olen viime päivinä alkanut viimein lukea "Eat, pray, love" -kirjaa ja niin kliseistä kuin se onkin, teos on pakottanut miettimään asioita. Lähinnä sitä, kuinka loppujen lopuksi elämä on täysin sitä mitä teet siitä ja jos tässä maailmassa on asioita jotka tekevät onnelliseksi, niistä kannattaa pitää kiinni.

Ulkomaille muuttaminen oli koko lukioajan se, jota odotin kuin kuuta nousevaa, mutta muuttopäivän lähestyessä pelko kasvoi suuremmaksi kuin olisin koskaan uskonut. Lakkiaisten jälkeen tuntui ettei Suomessa ehkä olisikaan niin paha jatkaa, tiesin kuitenkin että lähteminen olisi oikea teko. Itkin lentokentällä enemmän kuin olisin uskonut ja kaikki tuntui kauhean epätodelliselta (enkä vieläkään ehkä ihan sisäistä sitä, että asun täällä). Nyt kun elämä täällä on asettunut arjeksi ja viikot kuluvat nopeammin kuin olisin ikinä uskonut, tuntuu hölmöltä että edes ajattelin Suomeen jäämistä. Tiedän tehneeni oikean valinnan päättäessäni lähteä, sillä vaikkei elämä täällä olekaan ruusuilla tanssimista, on maanvaihdoksen tuoma muutos juuri se mitä tarvitsin. Ei sillä, että elämä Suomessa olisi ollut kauheaa, mutta lähinnä muuton tuoma vapaus olla mitä tahansa on ollut helpottavaa.

Loppujen lopuksi vaikeinta muuttamisessa on se hetki kun lentokone nousee kiitoradalta ja luot viimeisiä silmäyksiä maahan, jossa olet asunut lähes koko elämäsi.

Winchester cathedral, meidän valmistujaiset ovat tuolla sitten aikanaan~

Elämä täällä on normaalia arkea, mutta kuten eräs ihminen eilen sanoi "jos miettii liikaa kirjoittamista, menevät kaikki kertomisen arvoiset hetket ohi". Kyllä täällä viikoittain tapahtuu asioita, joista voisi kirjoittaa — hetkessä ei vain yleensä voi ja myöhemmin ei enää muista tai osaa eikä tilanne enää olisi niin hauska myöhemmin muutenkaan. Noh, onpahan paljon kerrottavaa. Toisaalta päivittäin on myös hetkiä, joina muistan minkälainen mahdollisuus tämä oikeasti on. Olen saanut mahdollisuuden a) opiskella ainetta, joka oikeasti kiinnostaa minua hurjan paljon ja b) tehdä sen ulkomailla. Suomessa edessä olisi ollut lähes väistämätön välivuosi, sillä psykalle ja oikikseen ei vain kävellä sisään papereilla ja IB:n jälkeen oli tunne etten jaksa enää lukea päästäkseni yliopistoon. Papereilla mennään tai sitten ei ollenkaan.

Muistan miettineeni ennen lähtöä minkälaista yliopisto-opiskelu on verrattuna lukioon ja nyt en voi kuin nauraa sille pelokkaalle Kiialle. Yliopisto on kuin lastenleikkiä verrattuna IB2 -vuoteen, sillä täällä kukaan ei hengitä niskaan jatkuvasti ja asiat selitetään paljon perinpohjaisemmin kuin IB:llä koskaan tehtiin. Yhdellä viikolla käsittelimme statsissa standard deviationia ja meille selitettiin mistä se tulee — IB:llä tuntui, että kaavat vain heitettiin eteen ja sanottiin: "laske nyt näillä". Tavallaan yksinkertaisempaa ehkä, mutta tuli aika kiva tunne kun luennoitsija käyttää aikaa asioiden selittämiseen. Etenkin kun täällä ihmiset saattavat tulla GCSE math -taustalla on ihan hyvä selittää MITÄ me oikeastaan laskemme kun SPSS laskee meille standard deviationin. Niin, mitäänhän ei enää tarvitse laskea käsin eikä oikeastaan edes tietää kaavoja, sillä kaikki tarpeellinen (paitsi graphing) tehdään upealla IBM SPSS statistis -ohjelmalla. IB on kuitenkin antanut todella hyvät lähtökohdat yliopistoon ja oli ihan kivaa kun personal tutor&stats lecturer totesi, että jos kerran olen tehnyt IB -matikan niin stats on aika helppoa :D

"I went through heaven and hell 

I can't say it was easy, and I can't say I loved every minute 

But I grew a lot, I learned a new language, and no that's not it sometimes 

I like to keep it to myself, that way I don't ruin it."

Olen kiitollinen siitä, että olen ollut vaihto-oppilaana niin ihanankauheassa maassa. Elämä siellä oli kaukana helposta, mutta vaihdon tuoma varmuus omista kyvyistä ja osaamisesta on korvaamatonta. Tänne tullessani varauduin valtavaan kulttuurishokkiin, mutta en vieläkään ole törmännyt siihen? On päiviä kun jatkuva "how are you?" muita kohdatessa ärsyttää aivan kauheasti — miksi kysyä kuinka toinen voi jos oikeasti ei kiinnosta vaan kyse on kohteliaisuudesta?! Meillä ei sentään ole kahta eri hanaa kylmälle ja kuumalle vedelle, mutten tiedä tulenko ikinä tottumaan siihen, että lämmitys ei yksinkertaisesti mene päälle ennen kuin huoneessa on aivan jumalattoman kylmä... En myöskään usko koskaan ymmärtäväni tätä ready mealien määrää mitä ihmiset syövät — miten kukaan voi syödä jotain niin epämääräisen näköistä mössöä? Näistä huolimatta en koe kokeneeni varsinaista kulttuurishokkia, mikä on oikeasti yllättävää.

Vaihtoon lähtevillä ihmisillä on ihailtava määrä rohkeutta ja tarmoa, ei sitä itse lähtiessään ymmärtänyt, mutta nyt Suomen uudestaan jättäneenä katsoo asioita aika erilaisin silmin.

Joissain määrin ulkomailla asuminen tekee asioista vaikeampia — enää ei ole vain yhtä kotimaata vaan elämän palasia on kaikkialla ja niistä pitäisi kasata jotain kokonaista? Japaniin jäi uuden kielen puhuminen ja "ahaa!" -elämykset (sekä kaikki ne ruoat ja tietynlainen ärsytys) ja tiedän kaipaavani Englannista joitain ihmisiä ja hieman maisemiakin. Jollain tapaa täällä asuminen tuntuu yhä vain vierailulta, mitä sitten vaikka olen asunut täällä jo kahdeksan viikkoa ja asun vielä kaksi vuotta (miinus kesälomat)? Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että tämä ihan oikeasti on uusi kotimaa. Koen yhä brittinumeron kännykässä jonain vitsinä, tuntuu etten opi sitä ikinä ulkoa ja ei sillä toisaalta ole väliäkään, sillä kukaan ei nykyään oikeastaan enää kysele numeroita.

Hetki hetkeltä olen lähempänä joululomaa ja Suomeen paluuta, enkä oikeasti tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Tavallaan on aivan ihanaa saada hermolomaa seitsemän ihmisen kanssa elämisestä, mutta joissain määrin on aivan hirveää palata. Jossain syvällä on pelko siitä, että kaikki on aivan erilaista kuin lähtiessä ja monet asiat oikeasti ovatkin muuttuneet. Tiedän kuitenkin loman sisältävän aika paljon kaikkea kivaa (kuten YFU:n Aasian lähtövalmennus❤︎) ja on aika ihanaa kun ei tarvitse miettiä riittääkö kahvi kun sitä saa aina kaupasta lisää (jopa 24/7, kiitos uuden asunnon sijainnin!). En myöskään malta odottaa sitä, että pyykkiä voi pestä ILMAISEKSI.

Phew, uskokaa tai älkää, mutta olen käyttänyt noin kuukauden tämän postauksen kasaamiseen. Tai no ehkä tähän käytin kaksi päivää, mutta aloitin uuden postauksen 08.10. ja tämä on kasattu sen palasista ja viimeaikaisista ajatuksista. Postausideoita ja -toiveita saa heittää parhaaksi katsomallaan tavalla, normaali yliopistoarki on oikeasti loppujen lopuksi aika tylsää ja viikot juoksevat nopeammin kuin koskaan kuvittelin. Viikkojen kohokohta tuntuu kovin usein olevan uusi stats worksheet, sillä kaikki meidän essee deadlinet (2) ovat vasta semester 2 alussa. Toisaalta en kyllä valita, ihan kivaa vaihtelua siihen stressiin mitä viime vuosi toi mukanaan.

xx

Ilotulituskuvat parin viikon takaisesta bonfire nightista, 20min kestänyt musiikkiin sovitettu ilotulitusshow oli aika upea.

Muutos on välttämätöntä.

"Kaipuusi on meri jonka yli voit suunnata kulkusi, 

kaipuusi on maa jonka halki voi taivaltaa, 

miksi siis seistä naulittuna, avuttomana, 

ja sineen tuijottaa? 

Tulee aamu jolla on punaisemmat ääret 

kuin muilla konsanaan, 

tulee tuuli joka ojentaa sinulle kätensä: 

lähde vaeltamaan! 

Meidän kaikkien täytyy jättää vanhat kotimme, 

kaikkien täytyy astua ulos ja seurata tähteä, 

kaikkien pitää lähteä sinne missä uudet auringot häikäisevät, 

meidän on lähdettävä sinne missä onnen pyörä kääntyy 

palaamatta koskaan entiseen…"

- Edith Södergran

Päivitän pian jotain järkevämpääkin, mutta tällä hetkellä keskityn hyvään musiikkiin, isänpäiväkahviin ilman isää ja kakkua ja siihen, että kaikki on oikeasti aika hyvin vaikka asiat muuttuvat. Englantilainen syksy on myös ihan mukava, olen nähnyt viimeisen muutaman päivän aikana enemmän sateenkaaria kuin varmaan viimeisen vuoden aikana.
Hyvää isänpäivää!❤︎
xx